Vartiosaaren kaavoituksesta – töölöläinen tutkija pohtii taidetta ja tiedettä ympäristöpolitiikassa
Eeva Berglund
Näin marraskuussa tätä kirjoittaessani aurinkolautta Vartiosaareen on talviteloilla. Mutta Vartiosaareen pääsee ilman lautturiakin, mielikuvissa vaikka kirjoitusten siivittämänä.
Keväällä 2014 kun olin tutustumassa Vartiosaareen ensimmäistä kertaa. Talli. Kuva EB.
Päädyin itse kirjoittamaan akateemisia tekstejä Vartiosaaressa koettuani saarella järjestetyn vuoden 2014 Pikseliähkyn festivaalin ja autettuani vuonna 2017 saarella pidetyn kansainvälisen taidesymposiumin järjestelyissä. (Vanhin näistä artikkeleista, vuodelta 2019, kirjoitettu yhdessä Guy Julierin kanssa, on avoimesti luettavissa ja löytyy täältä).
Vartiosaaren kaavoituskiistan ympärillä oli jotain jännittävää. Ensinnäkin koin, että Vartiosaaressa, Helsingin kaupungin rajojen sisällä, luonto oli jopa röyhkeän prameilevaa. Se pisti ajattelemaan uudella tavalla. Puhuin asiasta useille tutkijakollegoille, joihin törmäsin opettaessani antropologian ja yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen välimaastossa. Kehotuksesta jalostin ajatukseni kolmeksi englanninkieliseksi artikkeliksi ja sittemmin täksi käännökseksi.
Kaavoitusprosessin edetessä 2010-luvulla näin, että siihen osallistuvat asukkaat kokivat voimattomuutta uudella tavalla aggressiivisen kaupunkikehittämisen edessä. Akateemisessa keskustelussa muun lajisia ja ei-inhimillisiä toimijoita korostavan tutkimuksen innoittamana aloin pohtia, miten saari kietoo itseensä historiaa, jota tavallisessa arjessa ei huomaa, mutta jonka varassa yhteinen tulevaisuus lepää. Tilanne toi esiin myös yhteiskunnallisia jännitteitä. Mietin, miten saaren puolustajia, kuten hyvin toimeentulevia lähialueidensa luontoa puolustavia asukkaita muuallakin, vähäteltiin siksi, etteivät he olleet köyhiä tai voimattomia. Tämäkin tuntui oudolta.
Kaavoituskiista ja historia
Vartiosaari oli 2010-luvulla poikkeuksellinen pala Helsinkiä. Ei päällystettyä tietä, rajoitetusti kunnallistekniikkaa, mutta runsaasti biomassaa ja huikeaa luonnonkirjoa sekä lisäksi vielä merkittävä arkkitehtoninen perintö. Helsingin kaavoitusprosessin myötä aiheesta oli saatavilla myös runsaasti tietoa. Vartiosaaren ystävät häkeltyivät, kun kaupunki siitä piittaamatta suunnitteli Vartiosaareen rakentamista osana yleiskaavaprosessia. Saaren kestävyyttä huokuva ympäristö oli räikeässä ristiriidassa suunnitelmien kanssa. Ne korostivat vihreyttä, mutta olisivat myllertäneet ja peruuttamattomasti hävittäneet huikean kulttuurihistoriaa ja luonnonhistoriaa poikkeuksellisella tavalla ilmentävän palan Helsinkiä. Aktivistit pyrkivät korostamaan paitsi tietoa, myös saaren kauneutta ja erityisyyttä hämmentyneenä siitä, että kaavoittajan silmissä se oli ilmeisesti kuin mitä tahansa rakennusmaata ”kehitystä” odottamassa. Tiede, taide, laki ja kaikenlainen tunteisiin vetoaminen limittyivät kampanjoinnissa mielestäni uusilla tavoilla.
Jotkut yrittivät kuitata aktivistien tuohtumisen oman kestämättömän elämänsä ja sen viherpesuun taipuvan keskiluokan viekkaana pyrkimyksenä tukea omia etujaan hyödyntämällä ympäristönsuojelun myönteisyyttä. Eko-gentrifikaatio tosiaan on ikävä ilmiö. Olin näkevinäni kuitenkin kiinnostavampia asioita. Ne liittyivät tietoon, akateemisemmin sanottuna epistemologiaan, eli siihen miten tietoa tuotetaan ja käytetään. Myös itse saari tuntui olevan juonessa mukana, aktiivisena toimijana, kuten materiasta kiinnostuneet sosiologit asian voisivat ilmaista. Se veti puoleensa voimia ja vaikutteita eri puolelta ja viestitti jotain tärkeää. Saari konkreettisena historian muovaamana paikkana ilmensi sitä, miten meidän helsinkiläisten elämä yleensä sisältää voimia ja vaikutteita eri ajoilta ja eri paikoilta. Vaikka tämänhetkinen todellisuus ja juuri tässä tapahtuvat asiat korostuivat, aktivismi onnistui kiinnittämään huomion myös maailmanlaajuisiin kiertokulkuihin ja kauas historiaan ja esihistoriaan ulottuviin voimiin. Niissä kun piilee usein kestävyyden ja kestämättömyyden määrittyminen.
Olin pidempään seurannut kaupunkitutkimusta sekä ympäristönmuutosta käsittelevää akateemista keskustelua, joten tunnistin tilanteessa paljon tuttua. Viheralueiden menetys on todellisuutta kaupungeissa miltei kaikkialla maailmassa. Toisaalta kaavoituspolitiikka pahentaa ja piilottaa taipumusta viherpesuun. Se vaikeuttaa kampanjoita, jotka rajoittaisivat uuden rakentamista ja hidastaisivat voimakasta kasvupolitiikkaa, joka äänekkäästä ympäristöpuheesta huolimatta Helsingin kaltaisissa vauraissa kaupungeissa vallitsee. Viheralueista käytävät kaavoituskiistat ovatkin globaalia ympäristöpolitiikkaa yhtä paljon kuin paikallista talouspolitiikkaa. Niitä kriittisesti käsitteleviä tutkimuksia tehdään kuin liukuhihnalta, mutta niistä harvoin otetaan opiksi.
2010-luvulla Vartiosaaren kaavakiistassa historia tai oikeammin historian käsitykset ja erilaiset tavat hahmottaa aikaa olivat usein esillä mediassa. Panin merkille, niin kuin monet muut, miten tavallisesti toisistaan erotetut luonnon ja kulttuurin historiat ilmenivät Vartiosaaren tapauksessa yhdessä. Kiistassa historian painoarvolla oli poliittisia ulottuvuuksia, joita aktivismi vei uusiin suuntiin. Vaikka tunteilla ja luovuudella oli korostunut rooli, kyse ei ollut modernien instituutioiden, kuten teknologian, tieteen tai tuomioistuinten vastustamisesta eikä menneen ihannoimisesta. Pikemminkin ihmisten huomio pyrittiin kiinnittämään olemassa oleviin asioihin, joita tulisi vaalia. Saaren puolestapuhujat halusivat tieteen ja taiteen avulla luoda olosuhteet, joissa havahtuisimme kaukana ajassa ja tilassa oleviin asioihin ja prosesseihin, sekä siihen, miten niiden yhteen viskaaminen on loppujen lopuksi tuottanut tässä ja nyt vallitsevan todellisuuden. Tieteen filosofi Isabelle Stengersin inspiroimana näin aktivistien tavassa epistemologista seikkailunhalua suhtautua tieteeseen. Havaitsin siinä jopa pyrkimystä palauttaa tiede kunniaan, nostaa se korporaatioiden mielistelystä syntyneestä alennuksesta taas sivistyksen paikaksi.
Ympäristöhistorioitsijoita mukaillen, näin tilanteen esimerkkinä siitä, miten lähihistoria ja ympäristöhistoria tunkeutuvat yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään.
Kuten ympäristökriisin kohdalla yleensä, oli tässäkin kohtaa pohdittava itsestään selvinä pidettyjä ajattelumalleja. Modernissa yhteiskunnassa asiantuntijoiden ja objektiivisena pidetyn tiedon valta on aina ollut sekä arvostettu että parjattu. Ilmastokriisin ratkomiseen liittyvä tiede ei ole poikkeus, minkä Vartiosaaren tapahtumat osaltaan osoittivat. Kritiikin kohteeksi nousi tyypilliseen moderniin ajatteluun nojaava ratkaisumalli, ekomodernismi, missä tulevaisuuteen valmistaudutaan talouskasvun ja innovaation turvin. Tässä modernissa yhtälössä myös inhimillinen kehitys ja luonnolliset kierrot sekä luonnonvarojen kohtalo erotetaan kokonaan toisistaan. Modernius kaikkine uutuuksineen hurmaa (enchants, kuten Jane Bennett asian esitti vuonna 2001). Toisaalta sen nurjatkin puolet jo tunnistetaan. Tutkijat ja muut ovat yhä itsevarmempia kritisoidessaan ekomodernismin ylivaltaa, ehkä modernia maailmaa ihaillen ja vastustaen, kenties tuntien olevansa sen vankeja.
Tällaisissa sokkeloisissa mietteissä olin, kun aloin työstää Vartiosaaresta jotain akateemista.
Luonnonkaunis Vartiosaari
Vartiosaari on yhtä aikaa moderni ja ei-moderni. Helsingin yleiskaavaprosessin kuluessa 2010-luvulla se esitettiin kaavoittajille ja kaupunkilaisille tonttimaana, kehittämistä odottavana tilana, jonne kaupunki lupasi rakentaa uuden kaupunginosan 7000:lle hyvälle veronmaksajalle. Saaren paikallisyhdistyksen nettisivuilla aiheesta kerrotaan mainiosti ikiliikkujan väsyttävänä tarinana. Saari ei kuitenkaan ole tyhjä. Se pursuaa kauneutta ja elinvoimaa, joiden juuret ovat perusteellisesti tutkitussa historiassa eli menneisyydessä. Modernin infrastruktuurin puute ei siis näy tutkitun tiedon puutteena, vaan päinvastoin. Lukuisat jo olemassa olevat dokumentit saaren luonnosta ja kulttuurista kielivät rikkaasta ja moniulotteisesta perinnöstä. Kaavoituksen myötä syntyi uusia inventaarioita ja tilannekartoituksia, talousmallinnuksia ynnä muuta. Osayleiskaavan selostuksen liitteissä oli mm. 19 vaikutustenarviointia. Vartiosaaresta oli siis runsaasti tietoa. Tähän viittasivat niin hallinnolliset elimet, asukasyhdistykset kuin yksityishenkilötkin.
Rantaviivana, jollaisiin kaupungit ympäri maailmaa ovat viime vuosikymmenet satsanneet, Vartiosaari on eittämättä hätkähdyttävä. Alueen yli vuosisadan ikäiset huvilat ja mökit, vallattomana kukoistava viheralueet ja rannat yhdessä luovat poikkeuksellisen vetovoimaisen kokonaisuuden. Idea sen muuttamisesta merelliseksi korkean tulotason kaupunginosaksi törmäsi kuitenkin heti vastarintaan. Mediassa nousi toistuvasti esiin, että paitsi luontoväen keskuudessa, myös Museovirastossa vastustettiin ehdotettua rakentamista. Uutisissa ja sosiaalisessa mediassa tuli esiin myös, miten saaren nykyisyys perustui yksittäisiin ja usein satunnaisiin inhimillisiin ja luonnollisiin prosesseihin, joiden kanssa kaupunkisuunnittelu ei voisi millään kilpailla.
Poseeraan ensivisiitilläni, kuvan otti Becky Hastings, joka minulle saaren esitteli, ja sen arvoja vimmatusti puolusti
Yhtenä voi mainita alueen ekologisen runsauden taustan. Siinä piilee jännittävällä tavalla suomalaisen metsän teollistuminen ja jokseenkin monotonisen metsäisen maiseman ylivalta. Merellisiä huvila-alueita aikoinaan eteläiseen Suomeen luoneet porvarit vaurastuivat osin talousmielessä hoidettujen metsien turvin, mutta kotiensa ja huviloidensa ympärille he halusivat puistoja ja puutarhoja. Helsingissä onkin monia vanhojen kartanoiden ja suurten tilojen jäänteitä tiiviinä osina kaupunkia ja sen identiteettiä, kuten kartano-sana paikkojen nimissä ja tunnelmissa usein viestii. Miten ironista onkaan, että suomalaisen kaupungistumisen tuloksena meillä on nimenomaan kaupungeissa erittäin poikkeuksellista luonnon monimuotoisuutta, kuten tutkimus kertoo.
Tutkittua historiaa ei kaavoituksessa juurikaan mainittu. Moni muukin tutkituksi tiedoksi kehuttu ja arvostettu asia sivuutettiin. Kaupungin ja aktivistien ja muiden Vartiosaaren ystävien, sekä tietenkin yleiskaavan kasvavien vastustajien riveissä jo ennestään hauras luottamus kaupungin hallintoon kärsi yleiskaavaprosessin myötä. Silti kaupunki jatkoi suunnitelmiensa esittämistä yksinomaan paremman ja vihreämmän Helsingin vaatimina uhrauksina. Vakuutettiin, että ilman niitä ekologinen kestävyys ei toteutuisi. Samaa vaihtoehdottomuuden retoriikkaa, jota helsinkiläiset päättäjät uupumukseen asti toistivat, oli käytetty ympäri maailmaa jo vuosikymmeniä ja sitä harrastetaan edelleen. Se ei vakuuta kaikkia.
Voimakasta rakentamista vastustavat ihmiset vetosivat sekä tunteisiin että tietoon. Molemmat näkyivät ja kuuluivat lukuisissa Vartiosaarta koskevissa kannanotoissa, puheissa ja teoissa, joita alkoi ilmestyä vuoden 2012 jälkeen, jolloin yleiskaavassa visioidut muutokset ryöpsähtivät julkisuuteen. Oli häkellyttävää, että kukaan pystyi edes kuvittelemaan moisen rikkauden latistamista – tai oikeastaan räjäyttämistä – kasvuun pyrkivän kaupungin rakennusmaaksi. Myös Suomen ulkopuolelta tulleet vieraat, joille saarta esittelin, ilmaisivat hämmästyksensä, että laajamittainen rakentaminen voisi edes olla agendalla. Tapaamani tutkijat ja taiteilijat väittivät, että Britanniassa, Hollannissa, Belgiassa jne. tällaista helmeä puolustaisivat kaikki, myös se varakkain kansanosa, jonka oletettiin hyötyvän rakentamista suosivasta kaupunkipolitiikasta.
Pian kävi selväksi, että saarta puolustamassa oli uusia ja vanhempia tahoja: naapuruston paikallis- yhdistyksiä, saarella toimivia ja siellä tiloja vuokraavia järjestöjä, sekä yksityishenkilöitä, joista osa asui saarella kesäisin tai vakituisesti – heitä oli vajaat 20 – ja muita aiheesta kiinnostuneita. Vaikka emotionaalinen ulottuvuus oli vahvasti läsnä niissä kampanjoissa, joihin itse havahduin, tunsivat kaavoitukseen vaikuttamaan pyrkivät tahot asiansa myös erittäin perusteellisesti kokemuksen ja asiatiedon pohjalta. Lähestymistapa oli melko perinteinen: kirjelmöintiä, valtuustotyöhön ja politiikkaan vaikuttamista, kaupungin virallisen hallinnon ja tapaukseen liittyvän oikeusjärjestelmän tuntemusta ja niin edelleen. Vastustajat myös tunsivat saaren historiaa. He olivat perehtyneet sen luontoarvoihin ja niiden merkitykseen vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä, jossa luonnon haavoittuvuus ja kestävään tulevaisuuteen pyrkimisen tärkeys myönnettiin, jopa korostettiin. Tieteelliseen tietoon perustuvat vastalauseet puhuisivat puolestaan, jos ei häkellyttävän kaunis saari itsessään siihen pystyisi.
Kun alkoi vaikuttaa siltä, että tieto yksin ei riittäisi muuttamaan kaupungin ja joidenkin valtuutettujen suuntaa, käynnistyi laajempi Vartiosaaren tunnetuksi tekeminen tavalla, jossa suhtautuminen saareen oli paikallisempaa ja tunteisiin vetoavampaa, kuin mihin on totuttu. Vartiosaaren kohtalo kiinnosti senkin takia, että yleiskaavaprosessi kosketti muutenkin ihmisiä monin tavoin eri puolilla kaupunkia. Vartiosaariaktiiveihin liittyi myös meitä Töölössä ja muualla kauempana asuvia ihmisiä, jotka aloimme huolestua aiempaa enemmän kotikaupunkimme kehityksen suunnasta. Vartiosaarta puolustamaan perustettiin uusia nettisivuja, järjestettiin kävelyitä ja muita tapahtumia, kuten kirjoituskilpailuja. Pandemiaa ennen säännöllisesti järjestetty elokuinen Vartiosaari-päivä tuntui vetävän vuosi vuodelta enemmän ihmisiä.
Vuoden 2018 päätös, jonka mukaan Helsinki ei saanutkaan kaavoittaa Vartiosaareen uutta kaupunginosaa, saavutettiin oikeusteitse. Taustalla oli kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä helsinkiläiseen kaavoituspolitiikkaan. Tapaus ilmensi myös episteemistä, eli tiedollista epäoikeudenmukaisuutta. Ihmiset kokivat voimattomuutta, kun kaavoitusta vastaan puhuva, hyvin laaja ja yleensä tähän mennessä arvostettujen tahojen auktorisoima tietopohja sivuutettiin. Jopa perinteiset, pitkälti tieteen ja muiden modernien asiantuntijatahojen ja -instituutioiden – kuten vaikutusten arviointiprosessien, asiantuntijalausuntojen, jne. – arviot, jätettiin huomiotta.
Vaikka kaavaa vastustettiin perinteisin kaupunkipoliittisin keinoin, vaikuttamalla yleiseen mielipiteeseen ja oikeuslaitoksen kautta, tapaus inspiroi myös luovaa toimintaa. Siinä oli yksi jalka taidemaailmassa ja toinen politiikassa. Tähän tekemisen meininkiin asettuivat Pikseliähkyn vuoden 2014 festivaali sekä Pohjoismainen ympäristötaidesymposiumi vuonna 2017, joissa tiede ja aktivismi tulivat yhteen tavalla, jossa aavistin olevan jotain uutta ja tärkeää. Aikoinaan kaupunkilaisen ympäristöaktivismin muodoista väitelleenä koin, että olisi sopiva hetki päivittää käsitykseni kaupunkiaktivismista ja sen merkityksestä. Taideaktivismi korostui Vartiosaaren tapahtumissa. Se ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen varsinainen painopiste.
Taidetempausten kautta aloin hahmottaa ympäristöpolitiikassa laajemmin uudistavia piirteitä, jotka puhuvat jopa laajemmasta filosofisesta ja yhteiskunnallisesta murroksesta. Vastavoimia on toki liikkeellä paljon. Se enteilee lähitulevaisuudessa lisää vastakkainasetteluja ja epävarmuutta.
Kesäkuussa 2014 elektronisen taiteen tapahtumistaan ja kaikenlaisesta kriittisestä luovuudestaan tunnettu Pikseliähky-kollektiivi järjesti Vartiosaaressa kansainvälisen festivaalin. Saarella noin sata osallistujaa joutui tai pääsi sananmukaisesti irti useista tavallista arkea kiertävistä globaaleista verkostoista. Vartiosaaressa ei ollut vieraille esimerkiksi vesivessoja eikä jätekeruuta. Osallistujat vaihtoivat kokemuksiaan ja pohtivat modernin elämän ja tavallisten kehityksen määritelmien puutteita. He oppivat puurakentamisesta, vaihtoehtoisista rahajärjestelmistä ja kestävään elämään tähtäävistä monenmoisista kokeiluista ympäri maailman ja siitä, miten myönteistä voi olla jakaa tällaisia kokemuksia. Kuten aktivistit usein, he tallensivat kaiken internetiin (se linkki taas).
Palaamassa mantereelle Pikseliähky-päivän jälkeen, 2014. Kuva EB.
Kesällä 2017 Arts in the Environment Nordic Symposium tuotti Vartiosaaren maisemiin varta vasten ideoitua ympäristötaidetta, jota yleisö pääsi ihailemaan pitkälle syksyyn.
Molempien tapahtumien lähtökohtana oli, että Vartiosaarta uhkasi vakava vääryys. Väite perustui ajan hermolla olevaan tieteelliseen osaamiseen. Järjestäjien puheesta kuitenkin puuttui modernille ajatusmaailmalle tyypillinen selkeys, optimismi ja hybris. Pikemminkin siinä oli vivahteita viimeaikaisesta humanistisesta ympäristötutkimuksesta (environmental humanities), jopa suoria viittauksia siihen. Moderniuden kritiikki ei kuitenkaan tarkoittanut esimodernin menneen maailman ihannointia, eikä se vaatinut paratiisinomaisen idyllin palauttamista. Huomio oli saaren tulevaisuudessa.
Taiteen punaisena lankana tuntui olevan pyrkimys tuoda esiin asioita, jotka yhdistäisivät toisiinsa saaren tässä ja nyt -kokemuksen ja maapallon ympäristöntilaa heikentävät kaukaisemmalta tuntuvat verkot, kehät tai kierrot. Taiteen kautta yleisöä hoksautettiin huomaamaan tavallisesti huomaamattomia mutta oleellisia aineellisia tapahtumakulkuja, ja niiden paikallisia vaikutuksia. Osassa oli kyse vain tieteellis-teknisen osaamisen avulla tunnistettavista asioista, kuten myrkyistä tai teollisen tuotannon myötä syntyneistä ympäristölle haitallisista uusista aineista (lisää täällä). Taiteessa ja keskustelussa tulivat esiin niiden vaikutukset tässä ja nyt, mutta myös niiden usein pitkäkestoiset menneisyydet. Meitä ympäröivien ja elämää kannattelevien todellisuuksien historiat ovat loputtomia ja ne voi hahmottaa aikajäntein, jotka ovat geologisia, biologisia, arkkitehtonisia tai ihmisen elämän mittaisia. Näiden historioiden askarruttavimmat ominaisuudet juontavat usein juurensa ihmisen suunnitelmiin ja tekemisiin. Nykyisyydessä ne ruumiillistuvat ympäristöissä ja kehoissa kaikkialla tavalla ilman että niitä juurikaan kyseenalaistetaan, asia mihin taide pyrki kiinnittämään huomion. Vuoden 2017 tapahtumassa oli työpaja, jossa osallistujat oppivat luonnollisten ja synteettisten aineiden yhteisvaikutuksista kompostoimalla muovia elävien toukkien avulla. Pääasiallinen opetus tässä oli, että ympäristömme on tuotettu. Seurasi havahtuminen siihen, miten paljon nämä tuotokset kaipaavat uudelleen järjestämistä. Niihin ja niitä uhkaaviin vaaroihin on yhdistetty aineksia eri puolilta maailmaa, ne saattavat olla yhdistelmä eri aikajäntein realisoituvia muutoksia, ihmisen ajasta maapallon satojen miljoonien vuosien aikakausiin.
Tällaiset aatteet istuvat huonosti vallitsevaan tiedolliseen ja poliittiseen järjestykseen. Samansuuntaisia johtopäätöksiä löytyy Ihmisen Aika eli Antroposeeni-käsitettä käyttävässä humanistisessa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa ja keskustelussa. Samalla ilmastosta huolta kantavaa ja kestävyyttä ajavaa puhetta voi käyttää hyvin erilaisten tarkoitusperien ajamiseksi, kuten globaalisti vahvoilla olevan rakennusalan tukemiseksi. Sen vaikutukset tuntuvat myös Helsingissä.
Väitän, että siitä seuraa myös uusia tiedollisia ilmiöitä. Virallisen tiedon heikkous ja siihen vetoamisen vaikeudet, kuten Vartiosaaren tapauksessa, herättää luovaan kritiikkiin. Mukaan tuli myös sosioekonomisesti vahvemmilla olevaa helsinkiläistä yleisöä, jota ei aina ole ajateltu tiedollisen eikä muunkaan epäoikeudenmukaisuuden uhreina, toisin kuin köyhiä ja syrjäytyneitä.
Tieto, vääryys ja oikeudenmukaisuus
Vartiosaaren kaavakiista ilmensi monen aktiivisen kaupunkilaisen kokemusta siitä, että heidän näkökulmansa asioihin sivuutetaan. Tätä kutsutaan myös episteemiseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, ja sen kautta on rakentavasti tutkittu erityisesti marginaalisten yhteiskunnallisten ryhmien kokemuksia ympäristöongelmista. Kun ihmisten osaaminen ja tietämys kielletään, heidän asemansa myös poliittisina ja yhteiskunnallisina toimijoina kärsii. Tätä tutkimus on havainnut etenkin niin kutsuttujen vähemmistöryhmien ja köyhien asuinalueiden yhteydessä. Väitän, että jopa monilla mittareilla etuoikeutetun Vartiosaaren kohdalla oli usein niin, että ihmiset kokivat vääryyttä, kun ne asiat, joita he pyrkivät saamaan asialistalle eivät saavuttaneet kiinnostusta. Oletus oli alun perin se, että valtiovallan viime kädessä sanktioimalla asiantuntijuudella ja tieteellisellä tiedolla olisi ollut vaikutusvaltaa. Ihmiset pettyivät ja vihastuivat huomatessaan näiden asioiden vähäpätöisyyden verrattuna päätöksenteossa esiintyvään tietoon saaren kaupallisesta potentiaalista.
Toki kaavoituskiistoissa kuten kaupungin elämään vaikuttavissa päätöksissä yleensä on monenmoista vaikutinta. Tiedon ja vääryyden tunteen kytköstä vietiin Vartiosaari-kiistassa mielestäni kiinnostaviin uusiin suuntiin.
Tutkijan lähtökohdasta tunnistin tilanteessa ympäristöoikeudenmukaisuuden käsitteeseen kuuluvia piirteitä. Käsite on levinnyt tutkimukseen pääasiassa pohjoisamerikkalaisista kokemuksista – environmental justice eli tuttavallisemmin EJ. Siellä rasismi ja eriarvoisuus ovat pitkään tuntuneet arkiympäristössä tavalla, jota perinteinen eli keskiluokkainen ympäristöaate ei aina ole tunnistanut suojeltavaan ympäristöön liittyväksi. On saattanut olla, että puhdasta luontoa ihannoiva ympäristöliike on syventänyt rasistisia rakenteita, vähätellyt niitä ja jopa siirtänyt ongelmat toisaalle ‘muiden’ ongelmaksi vielä haukkuen asukkaita ympäristörikollisiksi ja takapajuisiksi. Pilatussa ympäristössä asuviin ihmisiin ja paikkoihin on samalla liitetty kielteinen leima.
Ympäristöoikeudenmukaisuus liikkeenä on kuitenkin saanut aikaan valtavia mullistuksia käsityksissämme hyvästä ympäristöstä, sillä se liitti kauan sitten ihmisen kehon hyvinvoinnin (tai pahoinvoinnin kuten syövät) sitä ympäröivään maailmaan – kuten myrkkyjä syytäviin tehtaisiin, jotka ovat tyypillisemmin heidän kuin rikkaiden naapureina. Vaikka EJ-liike mielletään kriittiseksi, on se perinteisesti arvostanut modernin elämän perusrakenteita kuten lakia, sääntelyä, tieteellistä tietoa, hyvää hallintoa ja vastuullista politiikkaa. Ympäristötieteet ja ympäristöoikeudenmukaisuus näkökulmina ovat olleet teollistuneen yhteiskunnan sisäisiä kriitikoita ollen keskeisessä asemassa, kun teollistumisen ongelmakohtia on ratkottu. Sellaisena se on haastanut tiedettä parempaan mutta myös kyseenalaistanut ajatuksen, että ympäristön ja ihmisen voisi erottaa toisistaan.
Kun Vartiosaari esiintyi kaupunkilaisten puheissa ja mediassa koin itse, että kaavan vastustajat esitettiin helposti rikkaina tai etuoikeutettuina paikallisina, jotka eivät ymmärtäneet tai piitanneet Helsinkiä piinaavasta huutavasta asuntopulasta. Toisaalta huomasin, että Vartiosaaren puolustajissa oli paljon muualla asuvia, mutta myös muiden helsinkiläisten kohteiden kautta aktiiviseksi tulleita kansalaisia, joita ei paikallisessa vertailussa voisi ajatella etuoikeutettuina NIMBYilijöinä (sanoista not-in-my-back-yard). Kohtasin lukuisia aktivisteja, joilla ei ollut minkäänlaista henkilökohtaista intressiä asiassa, ja jotka olivat periaatteesta tai muusta syystä kaupungin ehdottamaa rakentamista vastaan.
Luciana Mendes Barbosa ja Gordon Walker ovat tutkineet Rio de Janeiron köyhien alueiden taisteluita ympäristöä puolustavien argumenttien moninaisuudesta episteemisen vääryyden kehyksessä. Siellä kokonaisia vakiintuneita köyhiä kaupunginosia uhkasi tuho, kun kaupunki vetosi ilmastokriisin aiheuttamiin riskeihin ja suunnitteli poistavansa slummeina pidetyt alueet ‘parempien’ asukkaiden tieltä. Tutkijat osoittavat, miten moni vallan ulottuvuus ilmeni kiistassa, mutta ennen kaikkea sen, että epistemologinen, tieteeseen nojaava asiantuntijuus lopultakin mahdollisti valtiovallan ehdotusten kriittisen tarkastelun ja politiikan muutoksen.
On varsin todennäköistä, että Vartiosaaressa nimbyilyllä, tekopyhyydellä ja muilla inhimillisillä heikkouksilla oli osuutensa. Ympäristöliikkeen historiassa vauraat ja ‘ei-leimatut’ (kuten valkoihoiset keskiluokkaiset) myös usein puoltavat omia intressejään julistaessaan globaalia ekokatastrofia. Eihän sen ohessa muilla ongelmilla ole väliä. Etuoikeutetummat ympäristöaktivistit saattavat myös hyödyntää globaalia tilaa omien tarpeidensa tyydyttämiseen, joko ottamalla muualta luonnonvaroja tai viemällä sinne ei-toivotun jätteensä.
Tämän nurinkurisen historian tunnetuksi tekeminen on ollut viime vuosien ammattityöni keskiössä. Ympäristöpolitiikassa on nimittäin kyse yhteiskunnallisesta vallasta yleensä, ja siitä miten epätasaisesti se jakaantuu ympäristöhuolen globaalista ja näennäisesti yhteisesti koetusta luonteesta riippumatta. (Luonnonsuojelun paradoksien tutkimus on edelleen yllättävän ohutta meillä Suomessa kahdenkymmenen vuoden takaisista avauksista huolimatta.)
Voi hyvin kysyä, tekeekö vauraus ympäristörikollisen? Mutta on myös perusteltua pitää mielessä mahdollisuus, etteivät rikkaat ja koulutetut välttämättä vastusta muiden kumouksellista, vähemmistölähtöistä ja valtaa vastustavia hankkeita, kuten Eveline Dürr kollegoineen on osoittanut. Eikä liioin ole akateemisesti puolustettavissa se, että tutkijat kilpailevat siitä, kenen tutkimuskohteet ovat sorretuimpia ja haavoittuvaisempia. Dürr ynnä muut huomauttavat, että se, mikä on ympäristön suhteen oikein ja oikeudenmukaista, ja mikä tekee asioista merkityksellistä, on suhteellista, eli määrittyy aina suhteessa johonkin: jokin hanke on puolustettavissa tässä paikassa mutta tuossa ei; yhdessä kontekstissa jokin ryhmä on vahvoilla, toisessa se ei ole. Niinpä en tuomitse aktivisteja vain siksi, että ovat vauraita. Pikemminkin pidän avoinna kysymyksiä siitä, mistä on kyse kun tiedon oletetut vahvuudet näyttävätkin olevan heikoilla tai ainakin murroksessa.
Huonomuistisesta politiikasta seikkailumieliseen tietämiseen
Vartiosaaren asuntokehittämisen vastustamisessa kerättiin yhteen monenlaista materiaalia monenmoisista taustoista. Sekä valtavirran ympäristöpuhe, jolla puollettiin uutta rakentamista, että sitä vastustavat kriittiset kannat liittivät toisiinsa suuren ja pienen mittakaavan asioita, kuumenevan planeetan kotikutoisempiin haasteisiin. Mutta siinä, missä valtavirta sivuutti paikalliset toiveet ja tarpeet, aktivismi ja siihen liittyvä taide erityisesti vaati paikan ja paikallisen tiedon kunnioittamista. Se näki merkitystä kauneudessa, sekä eteerisemmissä hyveissä, kuten ilon vaalimisessa. Ennen kaikkea se arvosti olemassa olevaa enemmän kuin potentiaalista tulevaa taloudellista voittoa.
Kootessaan resursseja Vartiosaaren vaalimiseen, antoi aktivismi toki arvoa perinteiselle asiantuntijuudelle. Mutta kun sen voima havaittiin riittämättömäksi, kokeiltiin muita tapoja tietää. Kyse oli erilaisten tietämisen tapojen yhdistelemisestä, eri alojen ja erilaisten käsitteiden törmäytyksistä. Näen, että tiedon tai oikeammin tietämisen työstäminen tällä tavoin paikan päällä saaressa, oli aktivistien tapa kutsua meidät kaikki ajattelemaan eri tavalla. Saattaa olla, ettei rakennusperinnön ja uhatun eläinlajin käsitteleminen samassa yhteydessä mullista tietokäsityksiä, mutta kun tuodaan yhteen muovia ja toukkia, teknologisia keksintöjä ja biologisia prosesseja, tieteellistä tietoa (ympäristökemiaa) ja kulutuskulttuuria – kuten taiteilijat tekivät – vaatii se ainakin jonkinlaista vallitsevien tiedollisten normien ravistelemista. Tietysti Vartiosaarella tämä kävi paitsi tunteisiin myös järkeen, sillä kaikkialla minne saaressa kääntyy siellä törmää tässä-ja-nyt todellisuuteen, jota haluaa vaalia. Sen merkitys ja arvo vain korostuivat, kun huomasi tämän todellisuuden kytkökset kaukana ajassa ja paikassa, usein näkymättömissä oleviin vyyhteihin, verkostoihin ja kiertoihin.
Saaressa keväällä 2021
Tarinassa korostuu ainakin kolme asiaa.
Ensiksi, miten vääryyden kokemus koskettaa yhä enemmän myös meitä [sic] etuoikeutetussa asemassa olevia jotka vielä hiljattain pystyimme sen välttämään, oli kyse sitten ympäristöön tai tietoon liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Epäilys herää, onko moderneille tavoillemme tapahtumassa jotain vakavampaakin. Toiseksi, aktivismi näkyy kiinnittävän yhä enemmän huomiota menneeseen, joka paikantuu ympäristöön ja myös meihin itseemme. Kolmas on seikkailun halu myös tiedon ja tieteen kentällä. Nämä yhdessä pistävät miettimään, josko ympäristöpolitiikka olisikin ihan vain politiikkaa.
Vartiosaari tuli esiin korvaamattomana historiallisena kerrostumana, paikkana missä silminnähtävä todellisuus teki ympäristöhistoriasta taas merkittävän asian. Menneet teot, täällä mutta myös tuhansien kilometrien päässä, hiljattain mutta myös satoja miljoonia vuosia sitten, elävät edelleen. Sitä paitsi ne rajaavat mahdolliset tulevaisuutemme, sillä menneisyyden tekojen kaikkia ei-toivottuja vaikutuksia ei ole mahdollista peruuttaa, vaikka tietäisimme niistä kaiken.
Mielestäni tässä historian arvostamisessa piilee jotain jännittävää ja huomionarvoista. Nimittäin modernin aikakauden leimaama uutuuden himo ja taipumus unohtaa on saamassa uusia vivahteita.
Lopuksi spekuloin aiheesta kulttuurihistorioitsija Paul Connertonin ja hänen vuonna 2009 ilmestyneen kirjansa How Modernity Forgets innoittamana. Hän asettaa eliitin taipumuksen sivuuttaa vaarallisella tavalla muuttuvan maailman historia pidempään kontekstiin. Nimittäin jatkuva talouskasvun tavoittelu on mahdollista ainoastaan historiattomassa maailmassa, missä, Connerton esittää, hyödykkeiden tuotannon monimutkaisuus ja kompleksisuus yhtä aikaa sivuutetaan ja tehdään fetissiksi. Hän perustaa argumenttinsa mielenkiintoisella tavalla 1800-luvun lopulla levinneeseen rikoskirjallisuuteen pääasiassa Englannissa. Uuden kaunokirjallisen genren nousu ajoittui nimenomaan samalle ajalle, jolloin kulutushyödykkeistä alkoi tulla osa arkea ja teki mahdottomaksi ajatella elämää ilman niitä. Aivan kuten oikeassa maailmassa, uudessa fiktiivisessä maailmassa rahan todellinen alkuperä työnteossa katoaa ikuisiksi ajoiksi. Tätä unohtamista vielä vahvistaa kulutuksen kiihtyminen ja uutuuden käsittäminen automaattisesti edistyksen merkkinä. Historia taas jätettiin kirjastojen ja museoiden reviiriksi. Viestintäteknologioiden myötä unohtaminen vain kiihtyi, omistautuminen asioihin kävi kärsimättömämmäksi, mistä seurasi niin yksilön kuin yhteisön elämänkaaren pirstoutumista. Häkellyttävämmin Connerton kuitenkin analysoi aineellista ympäristöä. Esimerkkinä hän käyttää kaupungin katuja, missä porvariston tarpeiden tyydyttämiseen tähtäävä suunnittelu avasi tien kulttuurille, jossa materiaalista todellisuutta sekä siitä vastuussa olevia tahoja tuskin edes huomioidaan.
Vartiosaari-analogia voisi olla se, että sen rakentamista puoltavat kannat vetosivat abstraktiin joskin älykkääseen, vauraaseen ja kestävään tulevaisuuteen, mutta jättivät kokonaan huomiotta sen perinnön joka jo on. Rakentamisen puoltajat unohtivat kaiken sen, minkä teollinen aikakausi on sinne jo jättänyt, niin hyvässä kuin pahassa. Ympäristöoikeudenmukaisuutta ajavat kampanjat ovat vuosikymmenet pyrkineet kiinnittämään päättäjien huomion juuri teollisen kulttuurin aineelliseen ja ruumiilliseen perintöön. Se vaurastaa yhtäällä mutta saastuttaa toisaalla. Sieltä louhittu metalli keventää elämää täällä kunnes se kenties lähetetään ei-toivotun romun muodossa taas pois näkyvistä ja ajatuksista. Se, että kyse on yhdestä prosessista, joka vaikuttaa paikkoihin eri tavoin, unohtuu varsin helposti historiattomuudesta kärsivässä kulttuurissa.
Historia ja jopa geologiaan kurottuva esihistoria alkaa onneksi näkyä myös Helsingin kaavoituskiistoissa. Rakennussektorin aineelliset tarpeet tarkoittavat maailman syrjäisimpien kolkkien ryöstöä, ja ne asettavat yhteisöt ympäri maailman uusien paineiden puristukseen osana urbanisaatiokehitystä. Tätä ihannoidaan, kuten Helsingin tapaus osoittaa, mutta sitä myös vastustetaan ja kyseenalaistetaan mitä vahvimmin.
Ja silti urbaani voi esiintyä jaettuna vihreänä perintönä. Muovattiinhan Vartiosaari kauan sitten nautinnon paikaksi, minne ei metsätalouden tai massarakentamisen monotonisuudelle annettu tilaa. Asian voi ajatella niinkin, että maaseutu on nyt kaupungissa ja kaupunki maaseudulla, sekä kaikessa siinä inhimillisessä keinotekoisuudessa, joka nämä toisiinsa kytkee.
Tällaisia politiikan ja tieteen mahdolliseen mullistukseen viittaavia ajatuksia herätti Vartiosaaren kaavakiista. Akateeminen tutkimuskirjallisuus toki niihin inspiroi, kuten yllä mainitsemani. Samoin Isabelle Stengersin Another Science is Possible: A Plea for Slow Science (2019), jonka Yrjö Haila on arvioinut täällä. Siinä veteraani tieteen historioitsija peräänkuuluttaa akateemisen työn ohjaamista pois vallitsevasta korporaatioiden syleilystä ja johonkin joka uudistaisi kykyä kunnioittaa kaikkea sitä, mikä saa meidät ajattelemaan ja tuntemaan ja kuvittelemaan. Juuri tällaisena koin monet Vartiosaaressa toteutetuista taideteoksista ja -tilaisuuksista, mikä ei milloinkaan merkinnyt sitä, etteikö tieteellistä tietoa olisi arvostettu. Päin vastoin.
Vartiosaaren kaavan kumoaminen Helsingin hallinto-oikeudessa perustui yleiskaavaehdotusten laittomuuteen maakuntakaavan vastaisena. Helsinki ei saanut valituslupaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Se on varmaa, että Helsingissä keskusteluavaruus kaupunkiin ja ympäristöön liittyvien ongelmien kohdalla on laajentunut valtavasti viime vuosina. Luonnon ja kulttuurin sekoituksia puolustetaan pääkaupunkiseudulla ja muuallakin varsin aktiivisesti.
Sitä, miten kaupungin hallinnolliset elimet tähän reagoivat, jää nähtäväksi. Kiinnostunut lukija saa käsityksen siitä, miten mediassa aihetta käsiteltiin muutama vuosi kiistan rauettua Helsingin Sanomien artikkelissa täällä.
Stupa nimeltä Vartiosaari
Kierros on alkanut. Vartiosaaren koillispuolta Marjaniemen suunnasta nähtynä. Etuvasemmalla aukeaa Ramsinsalmi.
Vartiosaaren koillisnipukassa on kanoottien ja muiden pienveneiden rantautumiseen hyvin sopiva sorapohjainen poukama.
Metsän ikkunasta vilahtaa arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Tirrebon huvila 1890-luvulta.
Etelärantaa.
Lounaisrannalla häämöttää Sunnanvikin kartanomainen huvila.
Reposalmen yhteysvenelaituri.
Kaisankallioksi kutsuttu vuori on vastapäätä Laajasalon Yliskylää.
Kierros jatkuu…
… ja lyhyeksi hetkeksi talviaurinko valaisee maiseman. Villa Draknäs heijastuu tyyneen Reposalmeen.
Reposalmessa on pieni Kanasaari.
Ohitse lipuu valkea Stenkulla 1890-luvulta.
Pohjoinen kylänlahti on Helsingin saariston suojaisimpia vesialueita.
Myös Kaislikko-huvila on 1890-luvulta. Huvilavyö kulkee rannoilla, mutta sisäosiltaan saari on metsää, jota vain kapea viljelyslaakso halkoo.
Allekirjoittaneella oli hyvä ystävä Christophe Olden-Stegmann (1922-2012). Hän oli todellinen kosmpoliitti, joka aikoinaan pakeni eriävine mielipiteineen Saksan kansallissosialistista hallintoa Etelä-Amerikkaan ja sittemmin työskenteli muun muassa parikymmentä vuotta venäläisen prinssin adjutanttina Pariisissa. Tämä ajatonta sivistystä huokuva runouden siteeraaja ja japanilaisen kyudo-jousiammunnan harjoittaja oli nähnyt maat ja mannut, oli reppuselkäreissaaja vielä kahdeksankymppisenä. Kun retkeilimme kymmenisen vuotta sitten Vartiosaaressa, hän yhtäkkiä pysähtyi kesken kierroksemme ja kostuvin silmin sanoi, että paikka oli lumoavimpia mitä hän oli milloinkaan kokenut. Olkoon tämä marraskuinen kierros siis omistettu myös hänen muistolleen.
Lumettomana uutenavuotena 2009 kuljimme Vartiosaaren sisäosia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/01/vartiosaaren-uusi-vuosi-kelirikon-kuvia.html
Vartiosaari on mukana Vuoden luontokirjaksi valitussa Jarmo Niemisen teoksessa Aarresaaret – Helsingin saariston uskomaton luonto (Gummerus). WWF:n nyt 37. kertaa myöntämä tunnustuspalkinto julkistettiin 24.11.2014.